Rikollinen oli asetta - joka lattialta ja seiniltä löytyneistä räiskeistä päätellen oli vesipyssy - heiluttaen tunkeutunut ravintolaan ja käskenyt kassaneitiä antamaan kaiken käteisen. Oli kuitenkin myyjän toinen työpäivä, eikä hän osannut avata kassakonetta ilman ostostapahtumaa. Yhä syvemmälle paniikkiin uppoavan työntekijän etsittyä turhaan oikeaa nappulaa ryöstäjä lopulta hermostui ja käski myymään itselleen yhden kahvin, jotta kone saataisiin auki. Ostoksensa laveantienkulkija maksoi luottokortilla.

Sairaslomalta tavoitettu myyjä kuvaili konnaa keskikokoiseksi pandaksi. Näillä tuntomerkeillä ja korttitiedoilla syyllinen oli kiinni hetkessä.

Nuori pandakarhu anoi anteeksiantoa ja ymmärrystä. Ei ole helppoa olla pieni panda isossa kaupungissa. Bambu on kallista ja itsensä kaltaisia kavereita on vaikea löytää. Onhan sitä söpö ja viattoman näköinen, mutta ei se helpota uhanalaisuuden aiheuttamaa maailmantuskaa.

Pörröinen ja pehmoinen eläin tippa silmässä oli aivan liian hellyttävä näky, joten keskusteltuamme ensin elämästä ja kaikesta päästin karhun menemään. Matkaeväiksi järjestin sille vielä kirjekaverin Kiinasta.

Panda vaikutti vilpittömältä, mutta mahtoivatko kyyneleet sittenkin kuulua krokotiilille?

Monien mutkien kautta sain kuulla salajärjestöstä Kiimaiset Vanhat Miehet, johtajanaan Tohtori Snapsi. Vielä lisää murrettuja luita ja uhkailtuja kasvoja, ja tiesin järjestön piilopaikan.

Maanantai-illalla hiippailin hylätylle varastorakennukselle satamassa. Ikkunasta näkyi suuren pyöreän pöydän ympärillä istumassa joukko keski-ikäisiä ja vanhempia miehiä. Päät painettuina ja silmät kiinni he näyttivät rukoilevilta. Todellisuudessa he keskittyivät voimakkaasti.

Kiimaiset Vanhat Miehet yritti puhtaalla ja yhdistetyllä tahdonvoimalla karkottaa talven ja tuoda ikuisen kesän, jotta nuoret naiset voisivat aina pukeutua vähiin vaatteisiin. Tosin jotkut vihasivat kylmää, koska se sai heidän lonkkansa vihlomaan.

Murtauduin sisään äänekkäästi ja katkaisin joukon meditoinnin. Harmaahiuksinen mies päässään monta senttiä paksut, pienet ja pyöreät silmälasit hyppäsi pystyyn. Tohtori Snapsi.

On turha selostaa tässä pitkää väittelyä aiheena talven ihanuudet vastaan kauniit muodot ja paljas iho. Lopulta sain ryhmän luopumaan aikeistaan lahjoittamalla jokaiselle Ryanairin tyttökalenterin. Kauniiden kuvien lisäksi se muistuttaisi heitä, että pienelläkin rahalla pääsee auringon suloihin.

Ne vanhat miehet, jotka eivät olleet nukahtaneet keskittymisen aikana tuoleihinsa lähtivät. Tohtori Snapsi vannoi vihaisena kostoa, mutta nappasin hänen shottilasien näköiset rillinsä ja lähdin juoksemaan.

Häneltä kestää jonkin aikaa löytää minnekään.

Kolmihenkinen perhe oli ollut suvea viettämässä mökillään järven rannalla. Vanhemmat lähtivät vierailemaan ystäväperheen luona, ja murrosikää elävä viisitoistakesäinen tyttö jäi mökille.

Äidin ja isän tultua myöhään illalla kotiin oli tyttö kadonnut. Poliisille ilmoitettiin välittömästi ja etsinnät aloitettiin. Tarina päättyy surullisesti, sillä ruumis löydettiin lopulta järveä naaraamalla. Tapaus julistettiin nopeasti tapaturmaiseksi hukkumiseksi, vaikka vanhemmat vaativat lisätutkimuksia.

He soittivat minulle. Tutkin mökin ja ympäröivän alueen huolellisesti. Sureva pariskunta sanoi, ettei mitään oltu viety, joten kyseessä tuskin oli ryöstömurha.

Tytöllä oli ollut mukanaan useita CD-levyjä, mutten löytänyt mitään, millä niitä toistaa. Vanhempien mukaan hän kuunteli musiikkia kannettavalla soittimella. He eivät olleet huomanneet, että se puuttui. Kävin läpi kotelot, ja yksi levy ei ollut paikoillaan.

Tutkimukseni olivat lähes päätöksessään, mutta halusin olla varma ja saada syyn käydä viimein sukelluskurssi.

En joutunut kauaa olemaan uppeluksissa kohdassa, josta tyttö löydettiin. Järven pohjamudassa lojui kannettava CD-soitin, jonka sisällä oli Maija Vilkkumaan levy.

Nuori naisenalku oli ollut lähdössä uimaan, kun hänelle tuli halu kuunnella Maijaa. Pattereilla toimivan radion sai tuotua laiturille, mutta miltään kanavalta ei tullut oikeanlaista musiikkia.

Voihan juostessakin pitää mukana kannettavaa soitinta.

Kuulokkeet korvilla, levy pyörimässä ja soitinta toisessa kädessä kannatellen tyttö polski lämpimässä järvessä. Polskinta vei kuitenkin liian kauas ja liian syvälle. Yhdellä kädellä ei ole helppo uida. Hän alkoi upota, mutta pääsi vielä takaisin pinnalle. Soitin pysyi juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella. Väsynyt tyttö pulpahti jälleen upoksiin ja imaisi samalla vahingossa vettä keuhkoihinsa. Napit irtosivat korvista, ja soitin lähti kohti pohjaa, mutta niin tyttökin.

Vedessä leikkiminen olisi pian herättänyt ruokahalun, ja tyttö olisi mennyt mökkiin sisätiloihin, ehkä saunan kautta käyden. Miksei hän voinut odottaa siihen asti ja kuunnella Maijaa syödessään, hiukset vielä märkinä?

Heti sairaalasta vapauduttuaan hän oli alkanut huomata itsessään muutamia omituisuuksia. Mies havainnollisti asiaa keskittymällä ja muuttumalla huonetta korkeammaksi vihreäksi, kuumaa savua puhkuvaksi olennoksi, jonka sieraimista kasvoi punaiset sarvet.

Tiesin kyllä jotain olevan väärin, kun nenäänsä puhuva John Lennon -kaksoisolento käveli sisään, mutta yllätyin silti hieman.

Mies palautui Lennon-kokoiseksi. Hän oli selkeästi demoni, ja koska hänellä oli varaa maksaa Helvettiin ja Takaisin -taksani, menin paikanpäälle tutkimaan.

Lahjoin oikeat tahot, joten visiittini oli lähes kivuton ja huomaamaton. Muistinsa menettänyt demoni oli lähetetty ihmisten keskuuteen - mille asialle, sitä en saanut tietooni, enkä varmaan haluakaan. Demoni ei kuitenkaan koskaan palannut tai raportoinut päämajaan. Sitä oli jäljitetty huonolla onnella. Tiedettiin vain sen asuvan kommuunissa jossain ja rakastuneen Kleinbussia ajavaan vaaleahiuksiseen naiseen, jolla oli huivi sidottuna pään ympäri.

Lennon-mies kuunteli rauhassa selostukseni ja sanoi sitten - melkein huutoäänellä - tietävänsä nyt, mikä se ontto tunne hänen sydämessään oli. Kysyin haluaisiko hän minun etsivän huivipäisen naisen, muttei hän ollut varma.

Sitten hän maksoi ja lähti.

Aikaisin lauantaiaamulla nuori poika tuli koputtamaan toimistoni oveen. Itkuisella ja pohjattoman surullisella äänellä hän kertoi naapurustonsa lapsia vaivaavasta kiristyksestä.

Tonttu, jonka työnä oli listata alueen kiltit ja tuhmat, oli kääntänyt takkinsa. Vakoilun sijaan se näyttäytyi lapsille ja vaati lahjuksia - karkkia, leluja, rahaa, mitä vain. Jos lahjus ei ollut tarpeeksi runsaskätinen, joutui tuhmien listalle.

Luokseni tullut poika oli hyvin köyhästä perheestä, eikä hänellä ollut mitään, mitä antaa tontulle.

Tiesin lapsukaisen puhuvan totta, mutta tarvitsin todisteita. Tontun kiinniottaminen on lähes mahdottomuus, joten kuulustelin kiristyksen uhreiksi joutuneita. Pelottelu oli toiminut, eivätkä he halunneet kertoa mitään. Onneksi osaan kaivaa totuuden esiin.

Ilta alkoi pimetä, ja minun piti saada vääryys korjattua ennen jouluaattoa. Soitin Cliff Smithille, tuntemalleni lohikäärmeelle. Hän lensi välittömästi luokseni. Hyppäsin selkään, ja lähdimme kohti Korvatunturia.

Oli kylmän yön pimein hetki, kun viimein paikallistimme Joulupukin pajan. Ei ollut aikaa setviä asiaa vartijatonttujen kanssa, joten lensimme suoraan Kuuraparran ikkunalle, josta kipusin sisään. Meidät oli huomattu, ja huoneeseen syöksyi lauma tonttuja, jotka selättivät minut, mutta sain huudettua asiani Pukille. Hän komensi vartijat päältäni ja puki kiireesti ylleen.

Väärälle polulle kääntynyttä tonttua ei löytynyt mistään. Avullani - olinhan kuulustellut monia alueen lapsia - Joulupukki korjasi listat. Muutamia tonttuja lähetettiin kurkkimaan ikkunoista, jotta tyhjät kohdat saatiin täytettyä. Koko sunnuntain järjestimme lahjoja uudelleen, muiden valmistelujen ohessa.

Sain kuulla, että rikollinen tonttu löydettiin, mutta enempää sen kohtalosta en tiedä. En ehkä haluakaan.

Myöhään sunnuntai-illalla lensin Cliffin selässä Joulupukin kiitokset ja hyvä joulumieli mukanani kotiin. Jouluaattoa odottamaan.

Ajan kuluessa yhä useampi asiakas kuitenkin huomasi pippaloidensa olevan kuin kirouksen vallassa. Osa häälahjoista, rippirahoista tai pikkujoulukoristeista katosi selittämättömästi. Pitopalvelun ruoat loppuivat ennen aikojaan, ja kuohuviinipulloja olikin vähemmän kuin aluksi laskettiin.

Ne harvat, jotka keksivät yhteyden, eivät kutsupalvelua yhyttäneet. Kuin sitä ei olisikaan olemassa.

Kunnes sama kirous iski diplomi-insinööri Reino Orrin tyttären ylioppilasjuhliin kuluvan joulukuun alussa. Pikkutarkka mies ei antanut periksi, vaan lopulta palkkasi minut saattamaan Menninkäisten kutsupalvelun oikeuden eteen. Hänellä oli varaa maksaa metsänolentoihin liittyvistä jutuista perimäni ylimääräinen taksa, joten ryhdyin töihin.

Menninkäisiä on monenlaisia. Kaikesta päätellen tässä olivat kyseessä ne pahamaineiset.

Eniten aikaa kului niiden kotiluolan löytämisessä. Sen jälkeen suunnitelma oli selkeä.

Onnekseni minulla on hyvät suhteet keijukaisiin, joten sain avukseni pari päivänsädettä. Niiden kanssa tunkeuduin metsään otusten kotoon - valeasussa, en halunnut ilkikurisia menninkäisiä perääni. Päivänsäteet sokaisivat pimeään tottuneet vihulaiset.

Nopeasti keräsin diplomi-insinöörin listaamat hyödykkeet ja varat valtavasta varastetun tavaran röykkiöstä ja varoitin menninkäisiä. Niiden olisi paras lopettaa kenkkuilu tai muuten…

Sanoillani ei liene paljon painoarvoa metsänväelle, lähinnä toivon niiden itsekin kyllästyneen saman juonittelun toistamiseen. Menninkäisillä on taipuvaisuutta sellaiseen. Muiden kekkereiden saaliit jätin koskemattomiksi. Eivätköhän muutama kymmenen kermakakkua, pari vauvan syöttötuolia ja tusina kuohuviinipulloa pidä ne tyytyväisinä jonkin aikaa.

Suomessa hän on ohjannut dokumenttielokuvan. Kahden tunnin pituisessa mustavalkoisessa filmissä seurataan Peterin suomenitalialaisen ystävän Toni Verratton - repäisevän hauska tyyppi, tunnen hänet itsekin - päivää. Kamera on koko elokuvan ajan kohdistettu lähikuvaan Tonin päästä.

”Yksi mies, yksi intohimo” -niminen dokumentti oli valmiina levitystä varten, kun se varastettiin.

Peter oli pitänyt elokuvasta ennakkonäytöksen muutamalle naispuoliselle ystävälleen. Tutkimusteni edetessä paljastui, että paikalla oli ollut kutsumaton vieras piilossa tuolin takana: hullu espanjalainen kemisti, Tohtori Trigo. Tohtori ymmärsi elokuvan olevan hauskin, kaunein ja syvällisin taideteos ikinä. Sen avulla hän aikoi valloittaa maailman.

Tiesin kenen supersankarin puoleen kääntyä.

Appelsiinimiehen pyöreä hahmo apunani jäljitin Tohtori Trigon, ja saimme anastettua filmikelat takaisin. Tohtori itse pääsi täpärästi pakenemaan näpeistämme heittelemällä meitä mandariineilla.

Saatuaan teoksensa takaisin Peter päätti, ettei maailma ole valmis sitä varten. Hän talletti sen varmaan paikkaan. Sitä ennen me kolme pidimme leffaillan.

En ole koskaan nauranut, itkenyt ja tuntenut niin paljon kuin sen kahden tunnin aikana. ”Yksi mies, yksi intohimo” jätti pysyvän jäljen sydämeeni.

Ensimmäinen muutto oli Helsingin Ullanlinnasta Kallioon. Tiukan aikataulun vuoksi työtä oli jatkettava läpi ruuhka-aikojen. Pahvilaatikoihin pakatut astiastot ja muut pikkutavarat vielä onnistuivat vähäisin ongelmin, mutta sitten vuoroon tulivat huonekalut.

Tapahtumien tarkka kulku raitiovaunussa 3B maanantaina 3. joulukuuta kello 16.52 ja 17.12 välisenä aikana tulee jäämään pimentoon. Kolme miestä ja sänky matkasivat täydessä ratikassa räntäsateen läpi. Pitkän työpäivän jälkeen kotiin yrittävien ihmisten - edes hiljaisten suomalaisten - pinna ei veny ikuisesti.

Yksi miehistä tuli tolkkuihinsa Pitkänsillan alla, toinen Aikuisten Lelukaupassa ja kolmas Karhupuistossa. Sänky, jonka omistaja minut palkkasi, päätyi yhteiskunnan rappiota esittäväksi poikkitaiteelliseksi romukasaksi* Kallion lukion pihalle.

Ajatus oli kaunis. Ei kuitenkaan ole mitään järkeä rahdata kirjahyllyä matkustajia pursuavassa linja-autossa tai kantaa sohvaa Enontekiölle hankien ja nietosten yli. Ehkä vielä joskus kaikki autot käyvät sähköllä, joka on tuotettu uusiutuvilla energialähteillä…

* Performanssissa George W. Bush -naamaria pitävä esiintyjä lekaa käyttäen ja gorillamaisesti rintaansa nyrkeillä paukuttaen tuhosi sängyn neljän huntuja heiluttavan ja mustaa väriainetta suustaan sylkevän tanssijan pyörähdellessä ympärillä.

Itse hankin häneltä Dracula-pillereitä, joita on välillä käsittämättömän vaikea löytää. Ennen Alexiin törmäämistä jouduin useasti ostamaan niitä läjäpäin irtokarkkeina.

Eilen Alex pyysi apuani. Joku oli käynyt varkaissa hänen varastollaan, mutta vienyt vain yhtä artikkelia. Oranginaa päärynänmuotoisissa kruunukorkillisissa sitrushedelmätekstuurisissa 25 senttilitran pulloissa. Muussa muodossa Orangina ei ollut kelvannut, vaikka sitä olisi ollut niin suurissa pulloissa kuin pienissä tölkeissäkin.

Orangina on raikas virvoitusjuoma, josta minulle tulee mieleen appelsiinituoremehun ja limonadin sekoitus. Aina kun olen Pariisissa, juon sitä kahvilassa aamiaisella käydessäni. Suomesta Oranginaa ei saa.

Ryöväri oli helppo löytää Alexin antaman asiakaslistan avulla. Murtauduin rosmon yksiöön odottamaan.

Yhden aikaan yöllä ovesta työntyi suurikokoinen kolmikymppinen mies oranssiin lateksiin pingottuneena. Kolkkasin kummajaisen ja sidoin hänet tuoliin. Herättyään hän pääsi vastailemaan kysymyksiini.

Voro oli nimeltään Kaapo Aaltonen ja näytti pyöreän olemuksensa ansiosta puvussaan valtavalta appelsiinilta. Hän selitti saavansa Orangina-juomasta supervoimat, joita hän tarvitsi taistellessaan rikollisuutta vastaan. Yksi 25 senttilitran pullo riitti 12 tunniksi.

Kaapo myönsi tunteneensa huonoa omaatuntoa tavasta, jolla maagisen liemensä oli hankkinut. Kaikki mahdollinen oli kuitenkin tehtävä Mandariinimiehen ja Tohtori Trigon juonien estämiseksi.

Oranssi supersankari kauhistui, kun kerroin, että Oranginassa on appelsiinin lisäksi myös mandariinia. Ehkä juuri tämä petollinen ja piilotettu mandariini oli saanut hänet murtamaan periaatteensa ja lähtemään rötöstelyretkelle. Mutta mistä hän jatkossa saisi voimansa?

Ehdotin appelsiinipuristimen ostamista. Sillä hän voisi tehdä tuoretta mehua hedelmistä. Kaapo innostui ideasta.

Orangina-pulloja kantaen lähdin yksiöstä ja jätin pullean pelastajan laatimaan suunnitelmiaan.

Itse pidän mandariineista paljon enemmän kuin appelsiineista.

Kuten jättiläismäistä kartanoa, jollainen hänen oma kotinsakin oli.

Omalaatuinen ravintolaporho Asko Urhonen asui alueella. Hänen talonsa rauhoittava tuttuus oli varmasti houkutellut Annaa. Päätellen varsinkin siitä, että myyntipäällikön hieman kolhiintunut auto oli ajotiellä.

Asko avasi oven itse ja tunnistikin hetken tuuminnan ja muistelun jälkeen näyttämästäni kuvasta Annan. Edellisen viikon tapahtumat tuntuivat olevan hänelle jotain hyvin kaukaista. Hän oli sanojensa mukaan antanut Annalle kartanonsa siivoojan osoitteen.

Pyysin päästä tutkimaan taloa. Asko seurasi tiiviisti perässäni tutkiessani kartanoa kahden tunnin ajan. Tunsin kuitenkin, ettei hän ollut aikeissa upottaa puukkoa selkääni.

Ratkaisu löytyi länsisiiven vessasta. Käänsin ovenkahvasta, mutta ovi ei auennut. Sen sijaan kuului pelästynyt kiljahdus ja vessan vetämisen ääni. Vilkaisin Askoon. Hän näytti hämmästyneeltä, että hänellä edes oli länsisiipi ja siinä vessa.

Koputin oveen ja kutsuin Annaa. Pienen hetken päästä ovi avattiin lukosta, ja ulos astui itkenyt ja surullinen 16-vuotias tyttö.

Anna oli todellakin ollut hermostunut lähtiessään imureita myymään. Jo auton ohjaaminen tuotti vaikeuksia. Askon kartanon ovikello oli ensimmäinen, jota hän rimputti. Hermostuneisuus oli tuonut muassaan kamalan vessahädän, joten kaupan epäonnistuttua Anna oli pyytänyt päästä käymälään. Asko oli laskenut tytön harhailemaan kartanoonsa.

Talon oli suunnitellut Askon niinikään omalaatuinen arkkitehtiystävä Heikki Piirtoinen. Jotta vessa ei kiusallisesti jäisi vetämättä, hän oli kytkenyt ovenkahvan hoitamaan toimenpiteen.

Hätänsä hoidettuaan pingottunut Anna ei ollut löytänyt mitään, millä vetää vessa. Etikettiin tiukasti kasvatettu tyttö oli kolunnut joka nurkan, mutta turhaan. Hän hätääntyi täysin ja meni shokkitilaan. Perjantaista lähtien hän oli nukkunut ja nyyhkyttänyt länsisiiven vessassa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Anna pääsi kotiinsa ja jätti työnsä. Toivottavasti seuraavalla kerralla hän itsenäistyy maltillisemmin.